Kiusatun Elämä

Anger management?!

2009-08-29T21:13:01+03:00

Voiko vihaa hallita? Voiko sitä välttää, voiko olla polttamatta päreitä? Kuka hitto käski laskea lampaita aina kun viuluttaa :) Nooh, ehkä se ei toimi kuitenkaan. Tosiasia lienee, että ei pidä sanoa tai tehdä asioita harkitsematta. Ennenkaikkea vihan vallassa. Aika tuo perspektiivä asioille vaikkei se siinä hallitsemattomassa hetkessä ehkä mahdollista olisikaan. Iän myötä voisin väittää, että olen oppinut jonkin verran hallitsemaan itseäni. Tosin 100% en siinä aina onnistukaan, mutta paremmin kuin aikaisemmin. Kärsin suorasanaisuudestani. Lähinnä se kai tulee esille työelämässä missä pitäisi käyttäytyä tiettyjen normien mukaan. Pitäisi kai muistaa se, että totuus ei aina ole se oikea tie onneen, mutta on se tie minkä kanssa voi elää. Se saattaa kirpaista hetken, mutta jos se tuo muustoksia parempaan koen onnistuneeni. Minun on edelleen vaikea luoda ystävyys suhteita työpaikalla saati sitten yksityiselämässäni. En osaa tyrkyttää itseäni oikeassa suhteessa vaan mieluummin seuraan tapahtumia hieman sivusta arvioiden. Inhoa yli kaiken toisten työllä ratsastajia, mitä työpaikallani tapahtuu. Se saa voimaan minut pahoin, saa jopa minut tuntemaan jonkin asteista vihaa. Miksiköhän ne " ruskeat kielet" etenevät työelämässä? Miksi ne oikeat työtä tekevät puurtajat harvoin saavat edes kiitosta?

Kiusatun elämä

2009-08-26T17:52:01+03:00

Huvittavinta taitaa olla se, että siitä kiusatusta koululaisesta on tullut elämässä hyvin pärjäävä yksilö. Jopa niin, mihin kiusaajat eivät itse ole elämässään yltäneet. Kaikessa kurjuudessaa kouluaika kasvatti minusta selviytyjän, enkä varmaan olisi tässä asemassa missä tällä hetkellä olen ilman sinnikkyyttäni ja periksiantamattomuuttani. Minulla on upea parisuhde ja se lisää onnellisuus astetta monin verroin. Joitakin meitä koetellaan enemmän kuin muita, mutta paistaa se aurinko joskus risukasaankin.

Kiusatun elämä

2009-08-24T21:50:01+03:00

Ala-asteella keskiarvoni oli 8,9 ja kun yläaste koitti se parhaimmillaan viimeisenä vuotena oli 7,8. Teeskentelin äidille kipeää, milloin kuumetta milloin mitäkin. Kerroin jopa ettei minulla ole ystäviä. Ei vanhemmilla ole aikaa kuunnella, tai se häviää jonnekin siihen arjen kiireeseen. Olen edelleen sisaruksistani se erilainen, toki sellainen pilari jolle soitetaan kun asiat on huonosti tai tarvitaan jotakin. Mutta puhelinsoitto edes kysyäkseen miten menee, olisi joskus ihan mukavaa. Olen nykyään sinut itseni kanssa, enkä yritä enään mahtua maailman muovaamaan muottiin ihmisestä. On täytynyt hyväksyä, että minusta ei tule tekemälläkään massaihmistä ja nautin jopa olemassaolostani. Löysin minuuteni ja olen tyytyväinen siihen mitä minulla tänään on. Helpolla se ei ole tullut, mutta tuntuu, että työ palkitsi tekijäänsä. Minua ei enään syrjitä, ei nokita eikä kiusata. Olen päässyt sen yläpuolelle ja minusta on tullut selviytyjä.

Kiusatun Elämä

2009-08-24T16:49:01+03:00

Minusta tuntuu, että koko aikuisiän ajan minulla on ollut vaikeuksia solmia ystävyyssuhteita samaan sukupuoleen. Olen aina tullut toimeen paremmin vastakkaisen sukupuolen kanssa ja tilanne on edelleen sama. En tunne kuuluvani joukkoon jossa rakennellaan kuppikuntia taikka supistaa nurkissa.

Kiusatun elämä

2009-08-24T08:09:01+03:00

Me kuljettiin bussilla kouluun. Matka kesti jotain 30min kaikenkaikkiaan. Eipä sellaista paikkaa juuri löytynyt etteikö penkin selkämykseen olisi tönitty tai kaikenlaista tavaraa heitelty niskaan. Kävelin yleensä pysäkille jossa voin mennä ennen kiusaajiani bussiin, pystyin edes jotenkin valitsemaan paikkani, vaikkei siitä tainnut pitemmän päälle hyötyä ollakkaan.

Välitunnit kai monelle oli sitä parhainta koulussa, minulle se oli se aika jonka mielellään olisi jopa jättänyt pois. Yläasteella leikki olikin erilaista kuin ala-asteella. Tunsin itseni monesti voimattomaksi, kun koin olevani hyvinkin altavastaajana kiusaajamassaa kohtaan. Itsetuntoni rapisi olemattomiin. Kuvittelin jo jossain vaiheessa olevani niin huono,tyhmä ja ruma kun minulle jatkuvasti kerrottiin.

Kiusatun elämä

2009-08-24T07:27:01+03:00

Jossain vaiheessa seiskaluokkaa kaikki alkoi. Tönimistä, nimittelyä, syrjintää, kiusantekoa, sitä kaikkea joka ainut päivä. Meillä ei ollut varaa merkkivaatteisiin, joten sitä piti niitä vaatteita mitä oli. Pienestä se voi olla elämä kiinni. Oli ne ainakin puhtaat ja ehjät. Koulussa ei oikeestaan ollut paikkaa mihin pystyi edes piiloutumaan, sitä oli jonkun silmissä koko ajan nokittavana. Käytävälle ei uskaltanut jättää vaatteita sillä niitä ei varmaan enään ollut tai ne oli sotkettu kun tunnilta tulin. Kerrankin takin hihat oli tungettu täyteen näkkileipää. Ei se silloin hirveesti huvittanut. Joku joskus heitti viellä tunnilla opettajan edessä, että olis toivonut ettei minua olis koskaa syntynytkään. Opettaja ei reagoinut.

Minun vieressä ei istuttu, koska mitä ilmeisemmin olin jonkun tartuntataudin kantaja. Minua ei koskaan valittu mihinkään ryhmään, yleensä pakolla viimeisenä.

Kiusatun Elämä

2009-08-24T07:27:01+03:00

Oikeestaan odotin yläasteelle pääsyä kohtuu innokkaasti. Meitä oli luokassa reilut 20 joista enemmistä tyttöjä. Ala-asteelta samaan luokkaan tuli tuttuja joista yksi tyttö säilyi ystävänä koko 3 vuotta. En tarkalleen enään edes muista, milloin tai mistä kiusaaminen alkoi. Muistikuvia on jäänyt mieleen, tuskallisia ja piinaavia. Sellaisiakin joissa opettaja ei puuttunut asioihin, antoi vain asioiden jatkua.

Elävästä elämästä

2009-08-18T23:52:01+03:00

Lapsuus ei ollut niitä ruusuisimpia, mutta silti on minulla hyviäkin muistoja. Äiti oli perheen voima ja piti sen koossa. Ala-aste meni kohtuu hyvin, vaikka isä joikin rankasti. Olen sen onnistunut jotenkin unohtamaan, vaikka niitä kuvia mieleeni on jäänytkin. Koitti aika jolloin siirryin ylä-asteelle, siitä se helvetti sitten alkoikin. 3 vuoden päättymätön piina ja ahdistus teki minusta varmasti tänä päivänä eri ihmisen. Kyynisyyteni paistaa läpi vaikken sitä haluaisikaan. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Tuskin. Heiveröisestä nuoresta kasvoi ihminen, joka ei koskaan unohda.