Voiko vihaa hallita? Voiko sitä välttää, voiko olla polttamatta päreitä? Kuka hitto käski laskea lampaita aina kun viuluttaa :) Nooh, ehkä se ei toimi kuitenkaan. Tosiasia lienee, että ei pidä sanoa tai tehdä asioita harkitsematta. Ennenkaikkea vihan vallassa. Aika tuo perspektiivä asioille vaikkei se siinä hallitsemattomassa hetkessä ehkä mahdollista olisikaan. Iän myötä voisin väittää, että olen oppinut jonkin verran hallitsemaan itseäni. Tosin 100% en siinä aina onnistukaan, mutta paremmin kuin aikaisemmin.  Kärsin suorasanaisuudestani. Lähinnä se kai tulee esille työelämässä missä pitäisi käyttäytyä tiettyjen normien mukaan. Pitäisi kai muistaa se, että totuus ei aina ole se oikea tie onneen, mutta on se tie minkä kanssa voi elää. Se saattaa kirpaista hetken, mutta jos se tuo muustoksia parempaan koen onnistuneeni. Minun on edelleen vaikea luoda ystävyys suhteita työpaikalla saati sitten yksityiselämässäni. En osaa tyrkyttää itseäni oikeassa suhteessa vaan mieluummin seuraan tapahtumia hieman sivusta arvioiden. Inhoa yli kaiken toisten työllä ratsastajia, mitä työpaikallani tapahtuu. Se saa voimaan minut pahoin, saa jopa minut tuntemaan jonkin asteista vihaa. Miksiköhän ne " ruskeat kielet" etenevät työelämässä? Miksi ne oikeat työtä tekevät puurtajat harvoin saavat edes kiitosta?

Huvittavinta taitaa olla se, että siitä kiusatusta koululaisesta on tullut elämässä hyvin pärjäävä yksilö. Jopa niin, mihin kiusaajat eivät itse ole elämässään yltäneet. Kaikessa kurjuudessaa kouluaika kasvatti minusta selviytyjän, enkä varmaan olisi tässä asemassa missä tällä hetkellä olen ilman sinnikkyyttäni ja periksiantamattomuuttani. Minulla on upea parisuhde ja se lisää onnellisuus astetta monin verroin. Joitakin meitä koetellaan enemmän kuin muita, mutta paistaa se aurinko joskus risukasaankin.

Ala-asteella keskiarvoni oli 8,9 ja kun yläaste koitti se parhaimmillaan viimeisenä vuotena oli 7,8. Teeskentelin äidille kipeää, milloin kuumetta milloin mitäkin. Kerroin jopa ettei minulla ole ystäviä. Ei vanhemmilla ole aikaa kuunnella, tai se häviää jonnekin siihen arjen kiireeseen. Olen edelleen sisaruksistani se erilainen, toki sellainen pilari jolle soitetaan kun asiat on huonosti tai tarvitaan jotakin. Mutta puhelinsoitto edes kysyäkseen miten menee, olisi joskus ihan mukavaa.  Olen nykyään sinut itseni kanssa, enkä yritä enään mahtua maailman muovaamaan muottiin ihmisestä. On täytynyt hyväksyä, että minusta ei tule tekemälläkään massaihmistä ja nautin jopa olemassaolostani. Löysin minuuteni ja olen tyytyväinen siihen mitä minulla tänään on. Helpolla se ei ole tullut, mutta tuntuu, että työ palkitsi tekijäänsä. Minua ei enään syrjitä, ei nokita eikä kiusata. Olen päässyt sen yläpuolelle ja minusta on tullut selviytyjä.

Minusta tuntuu, että koko aikuisiän ajan minulla on ollut vaikeuksia solmia ystävyyssuhteita samaan sukupuoleen. Olen aina tullut toimeen paremmin vastakkaisen sukupuolen kanssa ja tilanne on edelleen sama. En tunne kuuluvani joukkoon jossa rakennellaan kuppikuntia taikka supistaa nurkissa.

Me kuljettiin bussilla kouluun. Matka kesti jotain 30min kaikenkaikkiaan. Eipä sellaista paikkaa juuri löytynyt etteikö penkin selkämykseen olisi tönitty tai kaikenlaista tavaraa heitelty niskaan. Kävelin yleensä pysäkille jossa voin mennä ennen kiusaajiani bussiin, pystyin edes jotenkin valitsemaan paikkani, vaikkei siitä tainnut pitemmän päälle hyötyä ollakkaan.

Välitunnit kai monelle oli sitä parhainta koulussa, minulle se oli se aika jonka mielellään olisi jopa jättänyt pois. Yläasteella leikki olikin erilaista kuin ala-asteella. Tunsin itseni monesti voimattomaksi, kun koin olevani hyvinkin altavastaajana kiusaajamassaa kohtaan. Itsetuntoni rapisi olemattomiin. Kuvittelin jo jossain vaiheessa olevani niin huono,tyhmä ja ruma kun minulle jatkuvasti kerrottiin.