Lapsuus ei ollut niitä ruusuisimpia, mutta silti on minulla hyviäkin muistoja. Äiti oli perheen voima ja piti sen koossa. Ala-aste meni kohtuu hyvin, vaikka isä joikin rankasti. Olen sen onnistunut jotenkin unohtamaan, vaikka niitä kuvia mieleeni on jäänytkin. Koitti aika jolloin siirryin ylä-asteelle, siitä se helvetti sitten alkoikin. 3 vuoden päättymätön piina ja ahdistus teki minusta varmasti tänä päivänä eri ihmisen. Kyynisyyteni paistaa läpi vaikken sitä haluaisikaan. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Tuskin. Heiveröisestä nuoresta kasvoi ihminen, joka ei koskaan unohda.